Se on tunne, jota ei voi verrata mihinkään.
Sitä ei voi toiselle selittää.
Sitä ei voi sanoin kuvata.
Kesti hetken, että uskalsin rakastua lapseeni.
Äidinrakkaus on lähes vaarallista rakkautta, mitä muihin ihmisiin tulee. Se tekee äideistä leijonia, jotka tekevät mitä tahansa lapsensa puolesta."
Ajankohtaista
|
TUE LEIJONAEMOJA TULEVIA TAPAHTUMIA:
Voimauttava Vertaistuki -viikonloput
Voimauttava Vertaistuki -päivät
Sosiaali-infoilta
Sushi-ilta
Lapsen kasvun ja kunt. -päivät
Kehittyvät aivot |
Haku
| Leijonaemojen kirjoituksia: Väsymys |
|
|
|
Väsymys Väsyttää. Byrokratia saa tällä hetkellä minut itkemään. Masentaa ajatella sitä, että olemme Kelan kanssa naimisissa vuosikymmeniä, jos olemme niin onnekkaita että lapsemme saamme pitää niin kauan. Ja se byrokratia turhauttaa. Turhauttaa, kun kuuntelin aikuispotilaita, etteivät hekään saa sitä tukea mitä kuuluu saada. Isken päätäni kerta kerran jälkeen seinään. Ei voi olla oikein, että päätös saa minut itkemään, ei voi olla oikein että päätös saa virkailijalle niin huonon omantunnon, että hän jää illalla työajan jälkeen hoitamaan meidän asioita. Ei se vaan voi olla oikein.Lapseni on tällä hetkellä uuvuttava. Hän on energinen, reipas, vilkas. Hyppii seinille, pöydille, kirjahyllyille. Minne vaan. Kun sanon tai komennan että ei saa kaataa legoja taas lattialle, ei saa heittää niitä tahallaan ympäriinsä, ei saa kiivetä pöydälle, eikä saa kaataa puurolautasta päähän hän nostaa sormen suunsa eteen ja sanoo minulle "hysssss!!!!". Hän ottaa kiinni menetettyä aikaa, ja tunnen huonoa omaatuntoa siitä, että en jaksaisi olla koko ajan valppaana. En vaan jaksaisi! Meiltä kysytään miten on mennyt, ja kun kerron että ihan hyvin mutta lapsesta on tullut läkähdyttävän energinen, meille hymyillään että sehän on vain hyvä juttu, tarkoittaa sitä että kaikki on hyvin. Niin, kaikki on hyvin mutta se väsyttää silti. Siirrän puukkoja ylemmäksi, sidon roskiskaapin kiinni, kannan kirjoja takaisin hyllyyn, teippaan revittyjä kirjoja, piilotan legolaatikon ja kaikki pelit. Hän hakee tuolin ja kiipeä keittiön kaapeille, hän avaa roskiskaapin silti, hän menee vaatehuoneeseen, hän ui naapurin koristelammikossa, hän kiipeää 50 kertaa pois pinnasängystään kun illalla pitäisi nukkua. Keittiö on taas täynnä leluja, saappaat sängyn alla, vaatekaappi tyhjennetty, Afrikan tähden ja Muumipelin nappulat lattialla ja äidin lankakerät ympäriinsä. Minulla on huono omatunto siitä, että en jaksaisi sitä että lapseni on yhtäkkiä on niin energinen. Pitäisi olla vaan tyytyväinen ja iloinen, mutta koska saa levätä? 1½ vuotta oltiin sairaalassa vähän väliä, se väsytti. Odottaminen väsytti ja turhautti. Tuleeko joskus se hiljainen hetki, että voi ladata omia akkujaan? Että itsekin jaksaa? Koska saa vain olla, ja selvittää itselleen omia ajatuksiaan? Koska on niin levännyt, että jaksaa nauttia täysillä siitä, että lapsi on saanut elinvoimansa takaisin? Ja koska minusta tulee taas normaali? Tuleeko koskaan? Koska ei enää itketä, kun haen apteekista lääkkeet joita onkin muovikassillinen? Koska ei enää itketä, kun ajattelen leikkauksia tai kaikkea mitä on tapahtunut? Minusta tuntuu siltä, että minun perspektiivini siirrettiin jonnekin muualle viimeistään sinä päivänä, kun lapseni sai diagnoosin. Mutta siirtyykö se koskaan enää takaisin sinne missä se oli? Vai jäänkö minä kokonaan eri paikkaan? Tuntuu siltä, että tämä tilanne leimaa minua. Olen jossain muualla, kuin muut ja tunnen oloni kotoisemmaksi siellä, missä kaikki muutkin ovat eri paikassa kuin ennen.
- Kaarna, pienen erityisen tytön äiti -
* * *
Rakas
- (C) Satu Lepistö, seitsemänvuotiaan kehitysviiveisen ja multiallergisen Aaronin äiti, www.sarahfear.vuodatus.net -
Kirjoituksia muista aiheista:
- Onni
- Uskonto
- Vahvuus
- Sisaruus
|
|
| Viimeksi päivitetty ( 18.01.2010 ) |
|
