"On lähes pelottavaa, miten paljon omaa lastaan rakastaa.
Se on tunne, jota ei voi verrata mihinkään.
Sitä ei voi toiselle selittää.
Sitä ei voi sanoin kuvata.
Kesti hetken, että uskalsin rakastua lapseeni.
Äidinrakkaus on lähes vaarallista rakkautta, mitä muihin ihmisiin tulee. Se tekee äideistä leijonia, jotka tekevät mitä tahansa lapsensa puolesta."

- Leijonaemo Johanna -

Ajankohtaista

TUE LEIJONAEMOJA
liittymällä kannatusjäseneksi!

Facebook ryhmä 

TULEVIA TAPAHTUMIA:

Vertaistukiryhmät 

Voimauttava Vertaistuki -viikonloput
Iitissä 17.-19.9.2010 

Voimauttava Vertaistuki -päivät
Helsingissä 16.10.2010

Sosiaali-infoilta
Turussa 7.9.2010 

Sushi-ilta
Helsingissä 21.9.2010

Lapsen kasvun ja kunt. -päivät
Helsingissä 1-2.10.2010

Kehittyvät aivot
Helsingissä 7-8.10.2010

Perhetoiminta

KALENTERI

 

Haku

image1.png
Leijonaemojen kirjoituksia: Uskonto Tulosta Sähköposti
Jutustelua Jumalan kanssa
 
Tällaisen tehtävän Sinä minulle siis lykkäsit! Tämmöisen vammaisen lapsen äidin osan. Mitähän Sun mieleen juolahti kahdeksan vuotta sitten, kun tämä lapsi oli vasta alullaan? Minustahan piti tulla merkittävä, omilla ansioilla hyvin toimeentuleva nainen. Tiesin silloin tarkkaan, mitä elämältä halusin, mutta Sinäpä tulit ja sotkit suunnitelmat perinpohjin. Tosi poikkeavia ja eriskummallisia nämä kahdeksan vuotta ovat olleet. Olkoon niin. Elämä ja Sinä olette minulle yksi ja sama.
 
Kirkoissa en ole käynyt Sinua tapaamassa, enkä tähdelliseksi omalla kohdalla näe sitä vieläkään. Eikä me sinne nuorimmaisen kanssa voitaisikaan mennä pahennusta herättämättä, kun Markus ei osaa olla kaiken aikaa hiljaa. Huomasitko, kun viikonvaihteessa ajattelin olla kultturelli äiti ja vein pojan kirkkokonserttiin? Siellähän jäbä repesi nauruun jo ennen ohjelmiston alkua, kun viulisti hartsasi rokaa ja viritti kieliä kohdilleen. Kattomikrofoni pelkästään pahensi asiaa, kun poika nauraa retkotti pyörätuolissa ja minä yritin vaimentaa ilonpitoa omalla suhinalla. Olihan se koomista, kun poistuttiin takavasemmalle ja konserttikansa nytkähteli äänettömänä nauruaan pidellen. Eipä ole lapsi oppinut iloaan hillitsemään kun aiheellinen paikka tulee. Me ollaan sosiaalisesti kömpelöitä, mutta opitaanpahan valitsemaan seuramme ja paikat, missä nauru maittaa, muttei haittaa. Sitä minä arvostan, että ajasta ja paikasta välittämättä, ilman välikäsiä, voin Sinun kanssa höpistä kaiken, mikä mieltä liikuttaa. Täällä kannon nokassa on niin hyvä jökätä ja vaihtaa ajatuksia.
 
Aina en ole ollut näin leppeellä tuulella. Taitaa korvas vieläkin kuumottaa, kun jonkun kerran synkkinä hetkinä huusin rumia. Jotkut tuttavat selittävät, että olen saanut Luojalta lahjan - vaikeasti vammaisen lapsen ja tolkuttavat, ettei yhdelle ihmiselle enempää anneta, kun mitä jaksaa kantaa. Ai että ällötti, kun yritin peitellä pettymystä, että yksinkö tästä hässäkästä pitäisi selvitä. Sillä tavalla kyllä näyttää käyvänkin. Kaksi täyspäistä aikuista tämmöisessä perheessä tarvittaisiin, vaan kummasti valahtaa vastuita yhtäälle, vastuuvapaus toisaalle. Minä olen heristellyt pari kertaa Sinulle nyrkkiä ja vaatinut tarkistamaa jaksamisen rajat. Mutta mitä vielä! Kahta kahjommaksi moni asia näyttää menevän. Kyllä on vaikea ymmärtää Sinun suunnitelmia. Onko näin moneksi vuodeksi ihminen pakko panna rähmälleen? Pahimmat päästöt, mitä on tullut sanottua - ne olen huutanut hutikassa. Anteeksi vaan. En ole tiennyt mitä tehdä, kun avuttomuus kuvottaa ja kyynelkanavat on tukossa. Muutaman kerran olen tintannut viiniä uhalla ja säälitellyt itseäni hirveästi. Se auttaa joskus ja silloin irtoaa itku. Muistatkos, kun Mikko naureskeli minulle, että "Älä äippä yritä ongelmia viiniin hukuttaa. Niillä on puupäät ja ne osaavat kellua". Omasta mielestä minulla olisi täysi oikeus katkeroitua, koska muut tekevät, mitä haluavat ja minä vuosi tolkulla mikä on pakko. Kyllä on ollut kestämistä parhailla ystävilläkin, kun yrittävät avittaa. Mutta, miten voi auttaa semmoista, niin kuin minä? Pelkästä väsymyksestä olen välillä aivan turta ja kuuro! Sisu kasvaa sitä mukaa, kun velvollisuudetkin ja etenkin silloin, kun joku erehtyy epäilemään pärjäämistäni. Perkele. Periksi en anna, enkä heikkouttani näytä. Näin olen päättänyt. Äitini sanoo että vaivani on nimeltään purnuutti, ja Tiia huokailee minun sairastuneen vahvuuteen.
 
Eikö ollut sisukas savotta, kun aikoinaan roikotin poikaa kainaloista, tuupin ja tuin ympäri Koivumutkan korttelia neljä vuotta? Välillä oli tippa silmässä pettymyksestä ja useimmiten hampaat irvessä. Lupasin silloin, että jos tulet avuksi ja tämä lapsi vielä joskus kävelee, en ikinä valita mistään. Huvittava juttu sinänsä, että vihdoin pystyyn noustuaan, pikkujätkä ei ole pysähtynyt paikoilleen kuin sydänyöllä. Hyvä peruskunto auttaa jonkun verran, koska järjettömän vilkas hänestä on tullut. Pyörätuolikin piti hankkia liikunnan estoon.
 
Se, että Markus ei vieläkään puhu on iso juttu. En ymmärrä sitä itse, enkä osaa muillekaan selittää. Mummokin päivittelee usein, miksei puhetta tule vaikka ääntä pääsee. Pahimmin minuun sattuu vähättelevät puheet. Huppelista huolimatta ei ollut vaarilta reilusti sanottu, kun ehdotti laitokseen laittamista ja kertoili, ettei heidän puolen suvussa toisia tuommoisia ole. Laitokseen se oli kuulema kotikylän Pekallekin aikoinaan toimitettu. Sanottiin hänellä lukupäätä olleen, mutta kummallisen näköinen ja perheelle iso häpeä poika oli. Eikö ole kohtuutonta kenelle vaan, jos jatkuvasti kuulee olevansa raukka, parka, vaivainen tai vähä-älyinen? Ei voi terveesti kehittyä, jos alituiseen mollataan? Jotkut ihmiset luulevat, ettei vammaiset ymmärrä ja kuule. Vaikkei Markuksen kaltaisillaan puhe kulje, eihän se tarkoita, etteikö heillä olisi ajatuksia tai asiaa. Vain keinot heiltä puuttuvat. Toistaiseksi.
 
Elämänmeno on kuin palapelin tekoa. Josko olisin saanut jo reunapalat paikoilleen, päässeeni jollain tapaa jyvälle lapseni ajatuksen juoksusta ja tavasta oppia. Tavallisen lapsen syntyessä odotukset pitävät jokseenkin kutinsa. Vammaisen lapsen kanssa on ihan pihalla, kun tuttu arki romahtaa kerralla tai hivuttamalla, eikä tiedä mitä tavoitella. Ihan kuin palat olisi viskottu väärin päin lattialle ja niitä etsiessä pelkää onko kaikki palat varmasti tallella. Normaalisti kehittyvä lapsi nousee kontalleen niin kuin muutkin, jokeltaa ja oppii syömään ja sanomaan varhain "äiti". Meidän erikoislapsi ei ole oppinut. Tavalliset tenavat käyvät koulua, lukevat, laskevat, ovat kurittomia, jäävät laiskaan. Ei minun nuorimmainen. Tiia ja Mikko meni mummolaan yökylään ja kimppakyydillä pesisharkkoihin. Heillä oli kavereita ja konnuuksia. Ei meidän pienimmällä mitään näistä. Ymmärrätkö Sinä, mikä tuska on, kun on iso pelko ja rakkaus tähän lapseen? Alussa ammattilaiset arvelivat, ettei hän mahdollisesti opi kävelemään, puhumaan tai milloinkaan vaipattomaksi. Perinnöllisyyslääkäri kyllä uskottavasti kuvaili, että juuri geenivirheitten ansiosta ihmiskunta on historiansa kuluessa kehittynyt nykyiseen muotoonsa. Epävarmuus saattaa nyt helpottaa, kun saatiin diagnoosi ja tietoa tihkuu sieltä täältä.
 
Epäilen, että tästä lapsen ja itsenikin selviämisestä on tullut minulle jonkin sortin missio. Haluaisin näyttää epäilijöille ja päivittelijöille, että poika pärjää paremmin, kuin yksikään heistä osaa arvata. Sinulla taitaa olla velmu ilme muistaessasi innostukseni kansanparantajiin ja ennustajiin. Myönnänhän minä, että oli puuhassa humpuukiakin mukana, mutta vaikeimpina vuosina oli pakko tarttua johonkin ja saada lohtua jostakin. Lohtu voi tulla yllättävästi, niin kuin uni erityisäiti-taipaleeni alkupuolella. Markus oli tapansa mukaan unessa jossain karkuteillä. Tässä unessa Hän löytyi ja oli liikkeellä Sinun kahden siviilipukuisen enkelin kanssa. He olivat seitsemänkymppisiä miehiä, puvut päällä mirrit kaulassa ja lenkkarit jalassa. Ilmassa leijaili lappusia ja kolikoita, jotka muuttuivat lapsen yläpuolella kimmeltäviksi tähdiksi. Miehet hymyilivät minulle: "Älä sinä, Tuula ole huolissasi tämän pojan kohtalosta. Pidä vaan hänestä hyvää huolta, koska se on tehtäväksi annettu. Tulet olemaan vielä monesti ylpeä, koska Markuksesta kasvaa Supermies. Uni oli niin vaikuttava, että aloin uskoa siihen itsekin. Iäisyysnäkökulmasta ei mitenkään mahdoton ajatus.
 
Ennen kuin lähden ruuanlaittoon, minulla olisi vielä yksi pyyntö. Voisitko auttaa, kun Markuksella ei ole vapaa-ajalla ketään kaveria. Naapurustossa vanhemmat ovat uteliaita, mutta leikkeihin, kaveriksi eikä synttärijuhlille häntä ei haluta. Lapset antavat Markuksen härveltää leikeissä vain, kun minä sitä erikseen mainitsen. Pyydän, että antaisivat juoksennella ikään kuin yhtenä heistä, mutta eivät lopettaisi, vaikka tämä poika ei ymmärrä sääntöjä. Hän ei hakeudu, eikä ole enää vuosiin mahtunut tavallisten, ikäistensä poikien joukkoon. Joskus hän haluaisi olla piilosilla tai hypätä narua, mutta hänet hätistetään pois sähläämästä. Vammainen ei osaa hypätä kunnolla. Uskotko, jos poika osaisi puhua, hän saattaisi pyytäisi pelkkiä laineita, ja niin naru olisi helpompi ylittää. Saisipa yrittää, kun kokeilematta ei opi. Leikeissä tietty lapset rakentaa omat keskinäiset kaverisuhteensa ja niistä meidän pikkumies jää ulkopuoliseksi, niin kun vaikeavammaiset monesti ennen Maukua ja vielä hänen jälkeensäkin. Onneksi arkipäivinä on luokkakaverit. Yritän olla pahoittamatta omaa mieltäni ja surematta isosti sellaisia asioita, mistä hänkään ei näytä piittaavan. Maailmassa on niin paljon, mistä iloita; uusia paikkoja mihin koheltaa; tuttuja ja vieraita ihmisiä ketä halata, palapelejä, joita rakentaa ja asioita mille nauraa.
 
Nyt täytyy jo juosta. Kiitos taas Sinulle kuuntelemisesta.
 
- Tuula, monella tapaa erityisen Markuksen äiti -
 
Kirjoituksia muista aiheista:
 
 
 
- Onni
 
 
 
 
 
 

 

 

 

 

Viimeksi päivitetty ( 18.01.2010 )
 
 

RAY



Leijonaemot ry
PL 1157
00101 Helsinki
puh. 040 4877209
fax. 042 194877209
leijonaemot@gmail.com