Kohtaamisia elämässä ja ajatuksia elämisestä

Lääketieteen isä Hippokrates sanoi aikoinaan: " Lääketiede on ihmisen palvelija, se parantaa joskus, lievittää usein ja aina lohduttaa."

Nykylääketieteessä tuolle lohduttamiselle ei aina kuitenkaan tunnu riittävän aikaa, sitä ei ikään kuin pidetä niin tärkeänä asiana, eikä siihen välttämättä aina ole ammattitaitoakaan. Perheellämme oli onni saada lastemme alkuvaiheisiin lääkäriksi aivan loistava neonatalogi, joka oli omaksunut Hippokrateen ajatuksen lohduttamisesta myös tärkeäksi osaksi lääkärintyötään. Hän toimi meidän vanhempien oppaana ja pelastusrenkaana kriittisimmät ensi kuukaudet.

Lainaan tässä hiukan hänen sanojaan sanomalehti Karjalaisen haastattelusta noilta ajoilta: " Lääketieteessä ei riitä että temppuoppi on hallinnassa. Kun taistelemme pienen ihmisen hengestä, on se yhteinen matka koko perheen kanssa. Turva syntyy lääketieteestä, yhdessä sen ajatuksen kanssa, että uskalletaan olla ihmisiä ihmisten joukossa."

- Suloisen erityisen pojan äiti -

Päivä oli tuulinen ja märkä, tai sellaiseksi se kääntyi muistoissa. Eikä enää voinut sanoa, että mikä oli totta ja mikä mielen tunteisiin sovittamaa maisemaa. Mutta siellä tuuli, tai jokin viima kävi kasvoihin ja luihin, niin ettei jäänyt tilaa lämmölle.

Lääkäri oli nuori, ystävällinen ja kohtelias. Arkipäiväinen. Kunnes palasi vielä kerran huoneeseen, ja huolettomuus oli pesty kasvoilta pois. Hän istuu sängyn laidalle, ja kertoo asioita jotka jäävät leijumaan ilmaan, koska kukaan ei ota niitä kiinni. Vastassa on ihminen, joka puristaa salaa käsiään nyrkkiin, kiristää hampaitaan yhteen, ihminen jolle olisi pitänyt kertoa, että hän oli väärässä ja turhaan huolissaan. Että hän liioitteli, ja voisi nyt hengähtää. Mutta hänelle sanotaankin jotain muuta. Lääkäri pälyilee ja yrittää vielä tottumattomana tällaisiin hetkiin, tämä tietenkin on iso shokki, oletko sinä kunnossa... hän aloittaa. Mutta toinen katsoo tiukasti silmiin, on päättänyt ettei itke. Ei anna aihetta huolelle, ei ota sitä vastaan. Minä pärjään, minä pystyn, kaikki on kunnossa. Toinen sanoo, ja lähtee pois.

Ulkona hän hengittää syvään, kerää voimiaan ja soittaa. Varoen, ettei ääni kavalla huolta ja surua, pelkoa. Pahoittelee, peruu tulevat juhlat, vakuuttaa että ei tämä mitään. Kävelee viimaa vastaan ja kantaa mukanaan peloksi muuttunutta onneaan. Kevät tulee, mutta missään ei näy vielä elämää. Hän istahtaa bussiin, ja vaikka tuijottaa herkeämättä ikkunaan, näkee että muut kavahtavat hänen poskilleen hiljaa valuvia kyyneleitä, eikä kukaan tule lähelle istumaan. Tulee paiskatuksi toiseen todellisuuteen, jossa aika kuluu omilla ehdoillaan ja joka kiskoo kauemmaksi muista. Vaikka ei vielä tiedäkään, mitä asioita edestään tulee löytämään.

Sairaalan ikkunat ovat harmaat, vieri vieressä ruutuja ja huoneita, joissa jokainen kulkee varuillaan. Väsyneitä ihmisiä, jotka on revitty irti elämästään, heitettynä hetkeen jossa pitäisi koko ajan olla vahva, vaikka hädin tuskin jaksaisi hengittää. Muiden silmissä samanlainen katse, älä kysy miten minä jaksan, koska tänään minä en jaksa sanoa, että kaikki on hyvin. Vielä ei ole oppinut sitä otetta, jolla asioihin pitäisi tarttua, vielä ei jaksa uskoa siihen että pitää muistaa puolustaa. Vielä luulee, että pian voi hengähtää, vielä luulee että riittää jos ei huolestuta muita. Minä pärjään. Minä jaksan. Kaikki on hyvin.

Hyvin nopeasti oppii hymyilemään, vaikka olisi tehnyt mieli huutaa. Kiittämään, vaikka olisi halunnut työntää pois. Tarkkailemaan muiden ilmeitä, että osaa lopettaa ajoissa, ettei huolestuta muita, ettei joudu katsomaan heidän neuvottomuuttaan eikä ottamaan vastaan heidän suruaan. Ulkona on kesäinen kuuma paahde, joka ei jaksa lämmittää sisältä. Kevään viima jäi elämään, eikä sitä ole helppo työntää sivuun. On löydettävä keinoja jaksaa, hymyillä, olla kiitollinen siitä mitä saa, vaikka eteen kannettaisiin jotain, mikä saa voimaan pahoin.

Katselee ulkona väreileviä puita, ja ymmärtää. Jäi, jättäytyi tai tuli jätetyksi, yhtä kaikki, ulkopuolelle. Perspektiivi kiskaistiin väkivalloin toiseen suuntaan, pyristellessä se juurtuu vain tiukemmin aloilleen eikä anna periksi. Pitäisi mennä mukana, eikä vääntää vastaan. Vuodenajan kuluvat kuin kiirehtien, eikä niiden perässä pysy edes niinä hetkinä, kun jaksaa sitä yrittää. Ikkunan peittää alakuloinen harmaus, joka vie terän kaikelta mikä tapahtuu seinien ulkopuolella. Voi keskittyä vain kahteen asiaan. Siihen, että jaksaa aamusta iltaan, ja yön läpi seuraavaan. Ja siihen, että muut eivät huolestuisi, ettei kuormita muita, ettei joudu kannattelemaan tai kannateltavaksi.

Pihalla kukkapenkissä lainehtii keltainen, valkoinen, punainen ja vihreä. Päivät seuraavat toisiaan, ja ihoon, hiuksiin, vaatteisiin ja eleisiin tarttuvat sairaalan äänet, tuoksut ja rauhaton levollisuus. Jokaisesta valheellisesta hymystä kutistuu ja käpertyy. Ei enää tiedä, että suojeleeko muita itseltään, itseään muilta tai onnistuuko suojautumaan edes omilta ajatuksiltaan. Jos ajattelee muita, ei tarvitse ajatella itseään. Jos kantaa huolta toisten tunteista, ei tarvitse miettiä omiaan.

Ensimmäiset lehdet tippuvat maahan ennen kuin keväinen viima on jättänyt rauhaan. Syksy hieroo värejään maisemaan, ikkunalasien harmaus seuraa mukana vaikka kävelee ulkona hiekkaisella tiellä. Hymyilee vastaantulijoille, eikä murru ennen kuin on turvassa kaikkien katseilta ja huolelta. Tuuli kiidättää eteenpäin, työntää selästä ja puskee matkaa pidemmäksi. Kaikki on hyvin, minä pärjään, minä jaksan. Jatkaa herkeämättä, ettei huolestuttaisi muita.

Katsoo ympärilleen, tien varrella puut rusottavat leiskuvissa väreissään, mutta sydän ei pakahdukaan siksi, että on liian kaunista. Vaan siksi, että sisältä ryöpsähtää viha, viha sitä kohtaan että maailma on kaunis ja jatkaa pysähtymättä, vaikka hänet on kiskaistu juuriltaan. Että maailma ei hievahda, vaikka hänet ravisteltiin sijoiltaan. Että maailma ei murru huoleen, vaikka hänen ikkunoitaan varjostaa tahmea harmaus.

Pysähtyy, katsoo maisemaa ja ymmärtää. Ei pidä suojella muita, jotka eivät suojelua ole pyytäneet. Ei antaa sitä valheen tavalla, vaikka pyytäisivätkin. Heidänkin pitää huolestua. Ja syksy riepottelee lehtiä, heittää riekaleita vesilammikoihin, helmeilee kultaisessa hehkussa ja on niin kuin aina ennenkin.

- Minna Tuohiniitty -

Joskus oven sulkeutumisen aistii. Maa tärähtää, tulee vuoden ensimmäinen maailmanloppu.

Sinä olet hukannut hymysi tai antanut sen mennä. Ruoka pyörii lautasellasi: villejä pyörteitä. Minä ajattelin sitä kun olit kolme. Sinusta tulisi mitä vain, lentokone metrin mittainen. Nauroit ja olit pulleampi, vähemmän tietoinen että on sinä ja minä, enemmän minuun uskova. Vähemmän oven takana.

Enemmän. Pakko myöntää, että olit ehjempi.

II

Meillä on merkkikoputus. Kop kop kop ko-ko, kop kop. Kun et avaa, tulen sisälle. Äitinä olo on sellaista, tasapainottelua rajan ja rajanylityksen välillä. Tänään sinulla on peuran katse, joskus karhun tai ihmisen. Ajoin kerran melkein sellaisen päälle, mies nauroi että siinä menivät kuukauden lihat kun se loikki metsään. Pelko on rajatonta, sinä olet se. Joskus olet nyrkkejä, joskus silmissäsi on iiriksenväriset kivet. Joskus erehdyn luulemaan, että sinut on kesytetty,

vähemmän entropiaa. Mutta se on vain sävy, maailmalta taittuu niskat kuin mehupilliltä, helposti. Olet armelias ja puhut hiljaa enkä kuule. Voin jatkaa kuvittelemista, täyttää ostoskärryjä, vetää sinua niiden mukana, sävyjä, mantereita, viikonloppuja,
                             
                            kauden uusi musta on musta on musta on musta on minusta on musta
saatanko sinut kirkkoon vai saatanko
ehyessä on enemmän ennusmerkkejä

minä seison ovesi takana ja vedän sormeni pois, eivät ne riitä, eivät sulje auringolta hellästi luomia,
nämä ihan tavalliset kädet ja ne minä levitän,

ääneni on heikko cumuluspilvi kun aloitan ensimmäisen säkeen

                           korkealla pilven päällä liitää

- (C) Satu Lepistö www.sarahfear.vuodatus.net -

Sade tuli tänään. Pesi parvekkeen, yöpyy nyt katoissa ja jäänä. Liu'un pitkiä askeleita pitkin kadunreunaa, kävelen puistikot ja eksyn kauppaan. Hypistelen tavaroita joita en voi ostaa. Kaikki on loppu, kuun vaihde on vedenjakaja. Maksan kaikesta mitä en saa. Ryöpyttää. Kengät ovat raskaat polkemisesta, varastossa polkupyörä nyykähtää kuin vauhtiin.

Tuli lämpimiä pisaroita, tuulen mukana, yllättäviä lämpöasteita. Astuin mukaan, laitoin kädet ulos hihoista ja riisuin sääret. Minussa kasvaa tikkumetsä. Ajattelin miehen kättä jalallani, en raaskinut herättää. Ajattelin paikkaa, johon enää en mene, laita jalkaa peiton alta, olla kaikkien mukana jossain. Muodostelmia. Lumi ei tee enää yksilöllisiä kuvioita, meidän kaikkien vedet samat. Tällaiseen tilaan kevät minut jättää, kasvavaan toivoon.

Huhtikuun toinen

Olen nukkunut kevätunta. Jotkut ovat tulleet huoneeseeni kysymättä. Kirjat nyrjäyttävät niskansa. Vältän katsomasta niitä. Kuka täällä oikein huutaa? Makaan sulavalla rannalla ja se katoaa ympäriltäni. Tartun viimeiseen lohkareeseen ja työnnän itseni jyrkänteeltä alas. Kellun vedessä ja ajattelen hevosta joka laittoi turpansa käteeni. Luottamus on ansaittava. Tässä minä makaan yhä vierelläsi.

Huhtikuun kolmas

Syntymäpäivä näkyy horisontissa. Kun ollaan perillä, laske minut selästäsi; naura taakastaan vapautuneen naurua. Anna käsien roikkua sivuilla, älä pelkää. Aattoiltana kääri minut silkkipaperiin, juhla-aamuna hivuta esiin vähitellen. Olenko kaunis?

Näin unta, että tulin toiseksi ja että jalkapallon hakuun meni koko iltapäivä. Ne ihmiset, jotka tunsin, eivät juuri auttaneet. Grillikatoksia ja naurua syntyy koko ajan. Itsepölytys toimii, muuta ei juuri tarvita.

Lyön vetoa, että saan sinut pelattua ulos. Pallo löytyy pensaan alta, yksinäisyys tahdosta. Syntymäpäivillä itketään, pidetään muistopuhe. Sankari lasketaan oman rajansa taakse, siellä se nytkäyttelee jäseniään. Kuin potkisi.
Hän on yhä niin pieni, kuin varjo kävisi huoneessa. Minä vähän pelkään häntä, hän kaihtaa syliäni, tulee sitten

juosten. Matka jatkuu.

- (C) Satu Lepistö www.sarahfear.vuodatus.net - 

Kirjoituksia muista aiheista:

- Kunhan on terve

- Onni

- Uskonto

- Vahvuus

- Väsymys

- Leijonaemous

- Sisaruus

- Äidinrakkaus

- Leijonanpennut