Sarin tarina

"Reilun viikon kuluttua voitiin käsivarren tiputusletkustot poistaa. Alkoi uusi elämä mahaan menevän letkun kanssa. Kuukauden kuluttua kontrollikäynnillä todettiin, että Reetalle oli tullut kilo lisää painoa! Oli valtavan hieno tunne huomata Reetan kasvavan ja voivan hyvin. Reetta leikki ja lauloi, hoiti omia vauvanukkejaan kuin pikkuäiti konsanaan."

"Reetta oli reipas koululainen eilen ja tänä aamuna, vähän jännittikin. Pidin eilen Reettaa sylissä aamulla hänen herätessään ja halasimme kovasti toisiamme, ja niin pääsi äidiltä itku. Kuinka olemme selvinneet kaikesta vaikeista ajoista ja kuinka lapsemme onkin yhtäkkiä "iso", kun toisinaan pelkäsin jopa menettäväni hänet kokonaan..."

 
Johannan tarina

"Toivon, että lastani halutaan ymmärtää. Toivon, että hän löytää paikkansa tässä maailmassa, missä vain vahvat näyttävät pärjäävän ja eettiset arvot tuntuvat vääristyvän. Eniten kuitenkin toivon, ettei välillä niin julma maailma koskaan onnistuisi pyyhkimään vilpitöntä,iloista hymyä lapseni kasvoilta."

"Hiljainen keskustelu itseni kanssa on ajoittain jokapäiväistä. En voi sanoa, että olisin täysin sopeutunut Pinjan vammaan. Enkä kai koskaan sopeudukaan, sillä aina on tilanteita, jotka muistuttavat, miten erilaista elämämme voisi olla. Hyväksymisessä tärkein asia on ollut oppia iloitsemaan siitä, mitä lapseni jo osaa vertaamatta häntä keneenkään."

 
Valpurin tarina

"Poika nostettiin sermin yli käsivarsilleni ja olin myyty. Valtava onnen ja rakkauden tunne löi lämpimänä hyökyaaltona ylitseni. Leimauduin koko naamallaan huutavaan vauvaani siinä hetkessä. Toinen sierain ja suu olivat yhtä ja samaa aukkoa, mutta silti lapsi oli minulle täydellinen. Minun ihana, suloinen halkiovauvani oli vihdoinkin syntynyt."

"Pahimpina hetkinä allergiat ja astma kietoivat piiriinsä niin, etten enää erottanut omaa lasta sieltä seasta. Oma lapsi oli allergialapsi, erityislapsi, ihottumalapsi jolla oli tänään nokkospaukamaa siellä, röpelönäppylää täällä ja kutinaa tuolla, astmalapsi, jonka puhallusarvot olivat taas niin ja niin huonot. Koko elämä tuntui pyörivän allergian ympärillä. Merkintöjä päiväkirjaan oireista: yskää, nuhaa, kutinaa, kipuja… Jonnekin sinne kaiken sekaan, oireiden alle tuntui välillä unohtuneen oma lapsi. Erillinen, oma täydellinen ja terve persoonansa, jolla sattui vain olemaan joitain sairauksia, mutta joka ei ollut itse sairaus."

 
Raisan tarina

"Heräsin kerran kevyestä päiväunestani hiljaisuuteen. En ollut kuullut Arvon hengitystä. Refleksinomainen hätä nousi pintaan, olin jo nostamassa päätäni tyynystä, kun siinä samassa sekunnin sadasosassa muistin, miten olin rukoillut pojalleni rauhallista kuolemaa kotona eikä missään teho-osaston hälinässä ja kirkkaissa valoissa letkujen jatkona. Nyt se siis tapahtui! Nyt Arvo kuoli! Ehdin pääni nostaa, kun vierestä kuuluikin piiitkä, pitkä huokaus ja sen päälle tasainen hengitys…. Sydän takoen painoin pääni takaisin tyynyyn. Vielä ei ollut aika kuolla."

"Olen varmaan outo näky: puuskutan, vapisen ja puristan äidinmaitotilkkaani sisältävää pikkuruista pulloa itseäni vasten kuin pikkulapsi turvariepuaan. - Synnytin viisi päivää sitten halkiovauvan, jonka sydän on viime yönä leikattu, kun hänen sininen verensä ei olisi muuten päässyt keuhkoihin… ja, ja… minun täytyy saada tämä maito vauvalleni - läähätän hississä naisille, jotka käyvät entistä hiljaisemmiksi. Vaitonaisina minulle neuvotaan ’maanpäällinen’ reitti äidinmaitokeskukseen. Kun lopulta pääsen tietysti lukitun oven taakse, alan taas vapista, tällä kertaa raivosta."

 
Tarjan tarina

"Olen pohtinut usein, miksi Milla alussa tuntui sairaalan lapselta. Tämä tunne oli täynnä kiitollisuuden, avuttomuuden ja pelkojen sekamelskaa. En yksinkertaisesti kyennyt aloittamaan kasvuani äidiksi. Kiitollisuus lääkäreitä ja hoitajia kohtaan nosti heidät jalustalle, jonne he eivät olisi kuuluneet eivätkä varmaan pyrkineet. He olivat pelastaneet Millan elämän useamminkin kuin kerran. Vasta myöhemmin kykenin ottamaan roolini äitinä vastaan, myös sairaalassaolojemme aikana. Nykyisin sairaala tuo minusta esiin jopa ylisuojelevan, toisinaan karjahtelevankin Leijonaemon."

"En olisi ikinä voinut uskoa,  että jotakuta voisi rakastaa niin paljon kuin minä rakastan tytärtäni. Nyt ymmärrän, mitä tarkoittaa, kun rakastaa toista enemmän kuin itseään ja omaa elämäänsä. Siksi kaikki Millan kokemat kärsimykset sattuvat minuun enemmän kuin jos olisin kokenut ne itse. Ei ole mitään pahempaa kuin nähdä rakkaansa kärsivän voimatta tehdä mitään!"

 
Mirvan tarina

"Hän katsoi minua silmiin ja alkoi hymyillä. Jesse otti rakkautta vastaan ja antoi sitä takaisin. Oma lapsi osoittautui ehkä juuri vammoistaan johtuen niin ihmeelliseksi, että koin suureksi kunnian- ja huomionosoitukseksi saada olla hänen äitinsä."

"Erityisen hankalaksi sairaalassa olon meille teki se, että Jessellä oli happiviikset nenällä ja siitä letkua muutama metri. Muistan vieläkin, kuinka katkera ja kateellinen olin, kun muut vanhemmat pystyivät sairaalassa hakemaan lapsensa kanssa jonkin rauhallisen, oman sopen. Minä ja Jesse emme voineet. Voi sitä ilon ja onnen tunnetta, kun Jesse pärjäsi hetken aikaa ilman happea erään leikkauksen jälkeen! Otin hänet syliini, marssin käytävän päähän sohvalle ja pidin Jesseä villatakkini sisässä, koska lastenklinikalla on talvisin todella kylmä ja vetoista. Hän oli kuin pieni linnunpoikanen siipieni suojassa. Joku sanoi ohi mennessään, että meidät olisi pitänyt ikuistaa, kun olimme niin onnellisen näköisiä."