Erityislasten vanhemmat elävät kokemuksemme mukaan hyvin voimakkaassa stressitilassa usein vuodestakin toiseen. Lapsen sairaus yksinään voi jo olla ylitsepääsemättömän vaikeaa, mutta lisäksi huolta ja voimien menetystä aiheuttavat sekä taistelu viranomaisten kanssa erityislasten perheille lain mukaan kuuluvista eduista että usein hyvinkin pitkäaikainen oleskelu sairaalassa lapsen kanssa. He eivät aina jaksa tai ehdi olla kovinkaan paljoa tekemisissä ulkomaailman kanssa.

Erityislasten kanssa on usein myös vaikeampaa osallistua terveiden lasten harrastuksiin ja tapahtumiin - niissä ei useinkaan ole erityislapsia, jolloin myös osallistumisen kynnys kasvaa edelleen. Leijonaemot kokevat usein toisarvoisuutta suhteessa terveiden lasten vanhempiin. He saattavat kokea jääneensä ilman terveen lapsen kanssa elämisen suhteellista helppoutta. Erityislapsen hoito on usein niin vaativaa henkisesti, fyysisesti ja ajallisesti, että aikaa tehdä mitään muuta ei yksinkertaisesti jää. Vapaus valita tekemisensä saattaa hävitä ja välttämättömyydet vallata elämän. Leijonaemot saattavat olla hyvinkin väsyneitä eivätkä tällöin välttämättä jaksa olla yhteydessä toisiin äiteihin tai ystäviinsä.

Vaikeiden tilanteiden kohtaamiseen tarvitaan itseluottamusta. Itseluottamus on kokemus, joka parhaimmillaan syntyy läheisessä vuorovaikutuksessa ja jaetussa oppimisessa vertaisten kesken. Vertaisryhmä voi antaa ihmiselle ikään kuin turvallisuusvyöhykkeen, jonka tuella ihminen rohkenee ylittää itseään ja asettaa itsensä alttiiksi ja kestää epäonnistumiset. Ihmiselle on hyvin tärkeää, että hän pystyy suhtautumaan asioihin positiivisesti ja että hänellä on tunne siitä, että hän pystyy itse kontrolloimaan elämäänsä. Ihminen kestää kovaakin stressiä, jos hänen itsearvostuksen ja kontrollin tunteensa säilyvät.